Tunnetko?

Julkaisin lyhyen päivityksen muutamia päiviä sitten tunteista ja tänä aamuna heräsin kukonlaulun aikaan supatuksiin korvaani että kirjoita lisää tunteista. Tässä nyt sitten istun sohvan nurkassa ja kuulostelen mitä ja miten minua ohjataan kirjoittamaan. Sillä se mitä ja miten itse koen ja tunnen asioista, ei ole meidän kaikkien tapamme. 

Jokainen meistä tuntee omalla tavallaan. Jokaisella taustalla oma elämänkokemuksensa tapahtumineen ja tunteineen, niin voiko kukaan meistä sanoa mitä tai miten meidän tulee tuntea tai kokea mitäkin? 

Kirjoitin muutamia päiviä sitten minulle näytettiin kuinka ahtaamme tunteitamme reppuumme..

"Mieleeni tuotiin mielikuva miten sullomme tunteita kehoomme, kuin uusia ja vanhoja vaatteita reppuun, kerta toisen jälkeen. Pikkuhiljaa repun täyttyen niin, että vetoketju ei mene enää kiinni tai repeää. Repun painaen pikkuhiljaa niin että kävelemme etukumarassa, yrittääksemme jaksaa kantaa tuota kaikkea selässä. Vaatteita sitten lentelee hallitsemattomasti sinne sun tänne. 

Voisiko tunteiden käsittelyä harjoittaa, kuin ottaen vaatteen repusta? Katseltaisiin sitä eri perspektiiveistä, tunnusteltaisiin onko sille oikeasti vielä tarvetta, onko se enää tätä hetkeä, mitä siihen liittyy ja luovutaan siitä kiittäen tai tarvittaessa pakataan reppuun myöhemmin käsiteltäväksi jatkaakseen toinen hetki. Tärkeintä taitaa olla muistaa ettei siinä hetkessä laittaisi tuota vaatetta päällensä ja lähde se päällä liikkeelle. Ennemmin veisi vaatteen hetkeksi ulos tuulettumaan... " 

Mikä saakaan meitä ahtaamaan noita tunteita reppuun, sen sijaan että luopuisimme niistä? Jokin merkitys silläkin täytyy olla, opettaa, havahduttaa johonkin? 

Minulle näytetään jälleen..oli tunne sitten mikä tahansa niin verrannollisesti kääntymään jälleen omaan itseen syvemmin, kääntyä sinne sisimpään, sinne missä se tunne on. Kysyä mistä se viestii, mitä sillä on kerrottavanaan. Kerta toisen jälkeen törmään ohjauksessa teemaan pysähtyminen.

Pysähtyä oman itsen äärelle, kuulostelemaan ja aistimaan, kohtaamaan tunteitamme. Antaa itsellemme lupa tuntea. Sen sijaan että tunnemme jotain sisällämme ja yritämme kaikkemme kieltää tuon itseltä, oli se sitten ilon tai onnenkin tunteita. 

Pitämällä itsemme vaikka sitten kiireisenä tai osoittaen toista sormella. 

Mitäs jos uskaltaisimme luottaa, että jokaisella tunteella on tarinansa, viestinsä, kumpuavan jostain tarpeellisuudesta kohdata jotain. Jokaisen tunteen mahdollistaen meitä omassa kasvussamme.

Onko tunteet osa minuutta läpielämän, ohjaten ja opastaen? Kuulenkin kysyttävän mistä tunteesta puhutaan? Minkä tunteen annamme ohjata, mistä tunne on lähtöisin? Voiko sen tunnistaa? Miten? 

Siitä nouseekin mieleeni sana vastuu. Meillä jokaisella kun on vastuu niin teoistamme kuin tunteistamme. En tarkoita että pahat teot olisivat hyväksyttäviä, mutta miten suhtaudumme ja annamme vaikuttaa elämäämme. Tekomme vaikuttavat tunteisiimme ja tunteemme tekoihimme. 

Ja taas nousee sana Pysähtyä, pysähtyä kuuntelemaan tunteitamme, pysähtyä aistimaan ennen toimintaa ja havahtua. Havahtua mitä tunne viestii? 

Jotainhan se tunne viestii aina jostain, ilmoittaa jostain. Tunne sinussa, jotain sinusta ja sinulle. Mutta mitä? 

Yhtä kysymysten tulvaa, sitähän se on. Pysähtyä oman itsen äärelle, aistimaan, kuuntelemaan ja havahtumaan, keskustelua oman itsen kanssa. Oppia omasta itsestä, vapautua mielen luomasta tarpeesta saada vastauksia oman itsen ulkopuolen vaikka tukea siihen toisinaan hakisikin. Opetella luottamaan omaan itseen, Omasta itsestä nousevaan tunteeseen, tietouteen, toimimaan oman itsen kautta, luottamaan omaan itseen. 

Pysähtymistä, aistimista, havahtumista, sitä se on, Matkaa omaan itseen, omaan totuuteen. 

Rakkautta tuntien. Paula