Pysähtyen, herätellen aisteja, havahtua sisältä nouseviin aatoksiin tuntemuksiin, ehkä tunnistamattomien tarpeidenkin äärelle, 

Hetkeen tässä ja nyt.

Miten helposti elämä ja arki voikaan mennä suorittamiseksi. Miten helposti päivät vilisevät, eikä tohdi muistaa mitä tulikaan tehtyä  tai sanottua. 

Kuinka paljon on tarpeen murehtia ohimennetty hetkeä? Tarviiko ollenkaan? Olisiko riittävää havahtua muutoksen äärelle? Voisinko olla kiitollinen itselleni havahtumisesta ja pyrkiä olemaan jatkossa enemmän läsnä, tässä hetkessä.

Tässä hetkessä, johon voimme aina vaikuttaa. 

Helppoahan ei ole säilyttää levollista ja rauhaisaa mieltä yhteiskunnan suorittavassa maailmassa, joka odottaa jatkuvaa näkyvyyttä, kehittämistä ja toteuttamista. 

Olisiko se kuitenkin mahdollista? Levollinen mieli kaikessa olemisessa milloin minkäkin tekemisen äärellä?

Jos harjoittelisin tietoisesti itselleni tavan rauhoittaa itseäni, vaikka syvään hengittäen, pysähtyen hetkeksi, ihan kirjaimellisesti. 

Voisivatko ne olla avaimia tyytyväiseen ja levolliseen olotilaan?

Ehkä vielä kehittäen itseäni ja oppien, Kuin uuteen elämään kasvaen? Hyödyntäen ehkä erilaisia harjoituksia, kursseja ja toistoja itseni kanssa. 

Pysähtyminen, tarviiko sen sitten aina tarkoittaa "riippukeinua selkään" ?

 Mitä mihinkin hetkeen? 

Voiko pysähtyminen olla myös tekemisenkin äärellä? Tekemään tietoisemmin, aistien ja tunnustelen. Keskittyen siihen mitä tekee, ihan siellä arjen touhuissakin. Voisiko se auttaa epämukavasta tekemisestä ehkä hippasen mielekkäämpään tapaa toimia? Voisiko tässäkin hetken tietoisempi hengittely säilyttää rauhan tekemisessä siinä hetkessä epämukavuudesta huolimatta?

entä se turhautumisen tunne aikasemmin iloa tuottaneen tekemisen äärellä., Voiko se viestiä tarpeesta siirtyä eteenpäin kokeilemaan, vaikka jotain uutta tapaa toimia tai ihan jotain uutta elämääni? Vai voiko se ehkä viestiä, että aika ei olekaan oikea tälle tekemiselle juuri nyt? 

Jos tunne turhautuminen ei olekaan tekemisestä? Onko ajatukset ehkä harhautunut tekemisen ääreltä asioihin tai tunteisiin? Olisiko tarpeen pysähtyä ja tunnustella tarkemmin mitä tunne pohjimmiltaan viestii? 

Voiko onnellisuuden tunne koostua lopulta niin pienistä asioista? Miten voin vakuuttua tai vakuuttaa sitä toiselle? Voinko vaan luottaa? 

Onko kaikki esiin nousevat tunteet ja aatokset tarpeen? 

Voiko ne opettaa minua jollain tapaa, ehkä mahdollistaa omaa kasvuani? Päästämään irti  sopimattomista opistuistakin malleista, antamaan anteeksi itselleni kuin muillekin. 

Voinko opetella päästämään irti, tarpeettomasta ja asioista mitkä estävät omaa kasvuani? Aatos aatokselta, tunne tunteelta, edelleenkin elämää eteenpäin menevänä ja uutta oppien.

 Johtaako pysähtyminen itseni näköiseen elämään, elämään itsestäni käsin kohti rauhaisaa ja onnellista olotilaa?

Onneksi jokainen hetki on mahdollisuus ja hetkistä on mahdollisuus oppia ja havahtua. 

Vahvistaako pysähtyminen aina vaan helpommin ja nopeammin palatakseen omaan voimaan,  elämään tätä hetkeä?

Saanko varmasti nauttia tästä vapauttavasta tunteesta havahtua, että elämä kantaa ja että on ihan ok toisinaan vain olla? Ottaa edes hippasen kevyemmin, saaden jopa enemmän aikaa säilyttäen rauhallisen ja tyytyväisen mielen.

Voikohan sitä vaikka tehdä pari haarahyppyä kesken työn, jos siltä tuntuu, voisiko se saada ihmeita aikaan tai vaikka keveyttä tekemiseen?

SAAT !   VOIT! PYSTYT! LUOTA! USKO! 

Kuka?